Kotiuduin hetki sitten Kuningas Litmanen -leffan ensi-illast joukkueen kanssa. Tollasen dokkarin jälkeen sitä alkaa miettimään kuinka älyttömän tärkeetä jalkapallo itelle just onkaan. Täl hetkel voin myöntää, että pelkään ehkä eniten ensvuodes just sitä, et miten mä kykenen pysymään erossa futiksesta. Okei, on fakta etten mä elä kasarmialueella kellon ympäri, mut on myös ymmärrettävä se, etten mä pääse joka ikisiin treeneihin tai peleihin.
En enää tiiä, että onko jalkapallo mulle vaa harrastus. Kymmenen vuoden treenauksen jälkeen voin kutsua sitä lähinnä elämäntavaks. Oon näitten monien vuosien aikana todennu sen, et ainoo keino millä pääsen purkamaan omaa pahaa oloa on pallon potkiminen. Siinä pääsee nollaamaan ajatukset niin perinpohjin. Elämän alamäistä on selvitty aina vetämällä nappulakengät jalkaan ja lähtemällä juoksemaan pallon perään.
Mä oon ihminen, joka jää ehkä puimaan asioita vähän liian pitkäks aikaa. Tällä mun asioiden pyörittelytaidolla pääkopassa mä saan itteni vaan entistä enemmin solmuun. Mutta, kun mä käyn kerran tai pari treeneissä, selviää asia jotenkin ihan itestään. Tää on mulle niin pelastus, mä en oikeesti tiedä mitä tekisin, jos en ikinä sais itteeni siihen nollatoleranssiin ajatuksieni kanssa.
Rakkaudesta lajiin, niihän sitä sanotaan. Tää ei oo pelkkää rakkautta jalkapalloon vaan tää on rakkautta myös niihin ihmisiin, ketkä mun on mun lähellä futistreeneissä ja kentillä. Ehkä mulle on vaan sattunut niin loistotuuri, että mä oon saanu ympärille niin mahtavia persoonia. Se että tuntee kuuluvansa johonkin ihmisryhmään, tuo ihan mielettömän hyvän fiiliksen. Mikään ei voita sitä onnen tunnetta, kun voitetun matsin jälkeen joka ikinen joukkuekaveri aidosti nauttii saavutuksista tai puolestaan, kun hävityn matsin jälkeen kaikista, joka ikisestä pelaajasta, huokuu aito pettymyksen aalto. Se ettei oikeesti ole yksin, on jotain niin mahtavaa, ettei sitä ymmärrä kun aito joukkuelajin harrastaja.
Mä en pysty edes luettelemaan mitä kaikkea jalkapallo on mulle opettanut. Tärkeimpänä oppina kuitenkin pystyn pitämään sitä, että laji antaa mulle tasan niin paljon, kun mä annan sille. Ja sen ettei siellä kentällä tehä töitä pelkästään itsensä eteen, vaan koko joukkueen.
Mun joukkuetoverit on suhtautunut mun unelmiin ihan mahtavasti. Mä oon saanut niiltä tarvitsevaa kannustusta ja tukea. Tuen ja kannustuksen lisäks ne antavat mulle niin suurta kunnioitusta asiasta, että mä joka kerta meinaan haljeta onnesta palasiks. Vuosien yhdessäolon jälkeen ne tuntee mut niin hyvin, että ne tietää mun unelmat.
Toisinaan ois vaa parempi olla ajattelematta, koska just tää ajattelu saa mut kauhistumaan. Mä pystyn ihan rohkeesti myöntämään, et tosta lajista ja noista joukkueen tytöistä erossaolon ajatuskin tekee ihan polttavan kipeää. Lohduttavinta onneks tässä on se, että mä pääsen aina iltavapailla ja lomilla treenailemaan noitten tyttöjen tykö. Ja vaikka mä tulisin kuluvana vuotena olemaan ihan täysin hukassa ja palasina, mä tiedän, että mun tytöt jaksaa aina tsempata ja kannustaa mua pelkästään olemassaololla.
