kurkkusalaateissa

Alokas Hannula 1VK:sta paikalla. Neljä viikkoa takana ja monta edessä.

Takana on muutamat ammunnat, polttotaisteluratailua, majohajoa, pari hiihtomarssia, ja sitäkin enemmin hiihtotunteja, monta oppituntia, monen monta tahdintoistoa ja lukamattomia mustelmia. Mut jokanen päivä antaa mulle niin paljon uutta ettei mitään rajaa.

Jokanen kerta, kun on ihan kuitti, sirpaleliivi ja tetsari meinaa painaa hartiat maantasalle eikä jalka meinaa enää liikkua suuntaan tai toiseen, sitä jotenkin saa kuitenkin revittyä ylimäärästä energiaa lisää peliin mukaan. Ja joka ikinen kerta, kun on saanut jonkun suorituksen tehtyä ja mehut on ihan lopussa, on sitä äärimmäisen tyytyväinen itseensä.

Vekaranjärvi alkaa päivä päivältä tuntuu yhä enemmin kodilta. Mulla on siunaantunut tosi hyvä tuuri, että sain neljä ihanaa tyttöä alokaskavereiksi. Meillä jutut natsaa hyvin yhteen ja meillä on muutenkin hirmukivaa, jokanen jaksaa tsempata toinen toistaan.

Mut ehkä eniten kiitosta saa mun perhe ja läheiset. Aluksi mä jännitin sitä, että armeijan harmaat ajaa mut siviilielämässä jotenkin ulkopuoliseen asiaan - päinvastoin. Perhe jaksaa aina innoissaan kysellä kuulumisia ja tytötkin täällä on ihan suunnattoman kiinnostuneita mun inttijutuista. Ja etenkin ylpeitä.

Parasta tässä on just se, että mäkin olen ylpeä itsestäni. Mä teen elämässäni just nyt sellaista mitä oon halunnut monen monta vuotta. Mä koen hetkiä, jota useimmat tytöt eivät pääse kokemaan. Ja mä oon niistä hetkistä todella kiitollinen.

Mitä tähän lisäämään.. Muuta kuin kohta ensviikon uusia tuulia kohti !

uusi vuosi, uudet kujeet

Mulle vuosi 2013 tulee henkilökohtaisesti olemaan varmaan hyvin kasvattava vuosi. Mulla on siviilissä jäljellä enää muutama päivä ja niistä mä aion nauttia täysin rinnoin. Mutta silti mä ootan innolla tulevaa, pakko myöntää. Musta on jotenki hassua, kun samassa saapumiserässä palvelukseen lähtevät kaveripojat on jo monta viikkoa kironnut tulevaa ja mä oon taas päivä päivältä ollu täpinöis yhä enemmän ja enemmän.

Kyllä mua silti pelottaa, tää tulee olemaan mun pisin aika "pois" kotoa. Mä oon nyt jo halinut ja pussaillut mun koiraa ihan mielettömän paljon, koska sitä tulee törkee ikävä. Ja tottakai äitiä myös (<3), mut onneks ihana mama vaan jaksaa tsemppaa mua kokoajan eteepäin.

Mun kohdalla vuosi vaihtu suhteellisen rauhallisissa merkeissä. Herkuteltiin kaverin kotona tyttöjen kesken ensin ja sitten lähtiin Amarillon auringon alle. Siellä sitten hengasin myös muutaman mun muun läheisen ystävän kanssa, ketä en tuu enää siviiliaikana näkemään. Siltikään mä en oo vielä sisäistänyt, että eletään vuotta 2013. Mä tein inttiin lähtemispäätöksen 13 vuotiaana, 17 vuotiaana päätin et mikä on mun toivoma saapumiserä ja 9kk sitten mä olin naisten valintatilaisuudessa. Minne tää aika on kadonnut? Jos aika menee armeijassa yhtä nopeasti, kun tähänkin mennessä on mennyt, niin mun inttiaikahan on ohi ihan silmän räpäyksessä!

Mä toivon, että vuosi 2013 tois mulle viisautta. Että mä löytäsin mun ajatusten ja tunteiden kanssa jonkun yhteisen sävelen, sellasen tietynlaisen harmonian. Mä tahdon vuotena 2013 voittaa itseni. Mä tahdon osoittaa itselleni ja muille, mitä kaikkea mun sisällä piilee.

Haluan pitää tiukasti kiinni mun läheisistä, jotka mä oon todennu ehkä maailmankaikkauden parhaiks tyypeiks. Mut puolestani mä haluan tutustua yhä uusiin ihmisiin, jakaa uusien tyyppien kanssa elämänkokemuksia ja oppia uusista ihmisitä uusia juttuja. Mä oon osittain kauheen sosiaalinen ihminen ja mulle tuskin tuottaa vaikeuksia olla tulevana vuonna niin monen ihmisen kanssa tekemisissä. Mä haluan nauttia joka hetkestä ystävien ja perheen kanssa. Joka hetkestä jalkapallon parissa. Ja ylipäätänsäkin joka elämän sekunista. Tää elämä on ihan liian lyhyt hukattavaks.

Eniten mä kuitenkin toivon, että vuosi 2013 opettaa mulle itselleni paljon uusia asioita omasta itsestäni. Mä en usko, että ihminen ikinä oppii tuntemaan itseään tarpeeks hyvin, mutta mä haluan opetella. Haluan huomata, että mun heikot hetket ei oo heikkoutta, vaan niidenkin hetkien takana piilee ainutlaatuisen vahva persoona. Mä haluan löytää itsestäni uusia piirteitä ja todellakin haluan testata itseäni. Mua kiinnostaa ihan mielettömästi, että mikä on mun paineensietokyky, kuinka monesta unettomasta yöstä mä selviän ja kuinka paljon rohkeutta elämiseen joka ikinen päivä mulle tuo.

Oon keskustellut monen inttin käyneen kanssa asiasta ja kaikki ovat vakuuttaneet mulle, että kyllä siellä luonne kasvaa. Sitä mä odotan innolla. Mä odotan, että pystyn vuoden ja kahdenkin jälkeen miettimään, että mitä kaikkia hienouksia armeija mukanaan toi. Ja miten mä tuun muuttumaan vai tuunko mä ollenkaan? Kaikki nää asiat selviää ihan just, nopeemmin kun mä uskonkaan.