kurkkusalaateissa

Alokas Hannula 1VK:sta paikalla. Neljä viikkoa takana ja monta edessä.

Takana on muutamat ammunnat, polttotaisteluratailua, majohajoa, pari hiihtomarssia, ja sitäkin enemmin hiihtotunteja, monta oppituntia, monen monta tahdintoistoa ja lukamattomia mustelmia. Mut jokanen päivä antaa mulle niin paljon uutta ettei mitään rajaa.

Jokanen kerta, kun on ihan kuitti, sirpaleliivi ja tetsari meinaa painaa hartiat maantasalle eikä jalka meinaa enää liikkua suuntaan tai toiseen, sitä jotenkin saa kuitenkin revittyä ylimäärästä energiaa lisää peliin mukaan. Ja joka ikinen kerta, kun on saanut jonkun suorituksen tehtyä ja mehut on ihan lopussa, on sitä äärimmäisen tyytyväinen itseensä.

Vekaranjärvi alkaa päivä päivältä tuntuu yhä enemmin kodilta. Mulla on siunaantunut tosi hyvä tuuri, että sain neljä ihanaa tyttöä alokaskavereiksi. Meillä jutut natsaa hyvin yhteen ja meillä on muutenkin hirmukivaa, jokanen jaksaa tsempata toinen toistaan.

Mut ehkä eniten kiitosta saa mun perhe ja läheiset. Aluksi mä jännitin sitä, että armeijan harmaat ajaa mut siviilielämässä jotenkin ulkopuoliseen asiaan - päinvastoin. Perhe jaksaa aina innoissaan kysellä kuulumisia ja tytötkin täällä on ihan suunnattoman kiinnostuneita mun inttijutuista. Ja etenkin ylpeitä.

Parasta tässä on just se, että mäkin olen ylpeä itsestäni. Mä teen elämässäni just nyt sellaista mitä oon halunnut monen monta vuotta. Mä koen hetkiä, jota useimmat tytöt eivät pääse kokemaan. Ja mä oon niistä hetkistä todella kiitollinen.

Mitä tähän lisäämään.. Muuta kuin kohta ensviikon uusia tuulia kohti !

uusi vuosi, uudet kujeet

Mulle vuosi 2013 tulee henkilökohtaisesti olemaan varmaan hyvin kasvattava vuosi. Mulla on siviilissä jäljellä enää muutama päivä ja niistä mä aion nauttia täysin rinnoin. Mutta silti mä ootan innolla tulevaa, pakko myöntää. Musta on jotenki hassua, kun samassa saapumiserässä palvelukseen lähtevät kaveripojat on jo monta viikkoa kironnut tulevaa ja mä oon taas päivä päivältä ollu täpinöis yhä enemmän ja enemmän.

Kyllä mua silti pelottaa, tää tulee olemaan mun pisin aika "pois" kotoa. Mä oon nyt jo halinut ja pussaillut mun koiraa ihan mielettömän paljon, koska sitä tulee törkee ikävä. Ja tottakai äitiä myös (<3), mut onneks ihana mama vaan jaksaa tsemppaa mua kokoajan eteepäin.

Mun kohdalla vuosi vaihtu suhteellisen rauhallisissa merkeissä. Herkuteltiin kaverin kotona tyttöjen kesken ensin ja sitten lähtiin Amarillon auringon alle. Siellä sitten hengasin myös muutaman mun muun läheisen ystävän kanssa, ketä en tuu enää siviiliaikana näkemään. Siltikään mä en oo vielä sisäistänyt, että eletään vuotta 2013. Mä tein inttiin lähtemispäätöksen 13 vuotiaana, 17 vuotiaana päätin et mikä on mun toivoma saapumiserä ja 9kk sitten mä olin naisten valintatilaisuudessa. Minne tää aika on kadonnut? Jos aika menee armeijassa yhtä nopeasti, kun tähänkin mennessä on mennyt, niin mun inttiaikahan on ohi ihan silmän räpäyksessä!

Mä toivon, että vuosi 2013 tois mulle viisautta. Että mä löytäsin mun ajatusten ja tunteiden kanssa jonkun yhteisen sävelen, sellasen tietynlaisen harmonian. Mä tahdon vuotena 2013 voittaa itseni. Mä tahdon osoittaa itselleni ja muille, mitä kaikkea mun sisällä piilee.

Haluan pitää tiukasti kiinni mun läheisistä, jotka mä oon todennu ehkä maailmankaikkauden parhaiks tyypeiks. Mut puolestani mä haluan tutustua yhä uusiin ihmisiin, jakaa uusien tyyppien kanssa elämänkokemuksia ja oppia uusista ihmisitä uusia juttuja. Mä oon osittain kauheen sosiaalinen ihminen ja mulle tuskin tuottaa vaikeuksia olla tulevana vuonna niin monen ihmisen kanssa tekemisissä. Mä haluan nauttia joka hetkestä ystävien ja perheen kanssa. Joka hetkestä jalkapallon parissa. Ja ylipäätänsäkin joka elämän sekunista. Tää elämä on ihan liian lyhyt hukattavaks.

Eniten mä kuitenkin toivon, että vuosi 2013 opettaa mulle itselleni paljon uusia asioita omasta itsestäni. Mä en usko, että ihminen ikinä oppii tuntemaan itseään tarpeeks hyvin, mutta mä haluan opetella. Haluan huomata, että mun heikot hetket ei oo heikkoutta, vaan niidenkin hetkien takana piilee ainutlaatuisen vahva persoona. Mä haluan löytää itsestäni uusia piirteitä ja todellakin haluan testata itseäni. Mua kiinnostaa ihan mielettömästi, että mikä on mun paineensietokyky, kuinka monesta unettomasta yöstä mä selviän ja kuinka paljon rohkeutta elämiseen joka ikinen päivä mulle tuo.

Oon keskustellut monen inttin käyneen kanssa asiasta ja kaikki ovat vakuuttaneet mulle, että kyllä siellä luonne kasvaa. Sitä mä odotan innolla. Mä odotan, että pystyn vuoden ja kahdenkin jälkeen miettimään, että mitä kaikkia hienouksia armeija mukanaan toi. Ja miten mä tuun muuttumaan vai tuunko mä ollenkaan? Kaikki nää asiat selviää ihan just, nopeemmin kun mä uskonkaan.

2012 !

Vuoden 2012 tärkeimmät hetket ja ihmiset kuvina <3 Kiitos kaikille kaikesta, tää vuos on jälleen kerran ollut yks parhaista vuosista ja mun täytyy sanoa, että oon joka hetkestä nauttinut täysin rinnoil. Oon oppinut paljon uutta ja tää on ollut vuosi jolloin mä oon aikuistunut eniten. Näitten ihmisten tukemana onkin hyvä jatkaa vuoteen 2013 !

pähkinänkuoressa

Jos joku teistä on joskus miettiny, et mistä tää blogi on nimensä saanut, on siihen syytä tehdä selvennys. Mä ensin pitkään aattelin pitää tän omassa tiedossani, mut ehkä mun ja lukijoiden välillä syntyy joku tietty connection, jos ne tietää vähän pintajuuria syvemmälle.

Mä en ole ikinä ollut mikään kovin musikaalinen ihminen itse. Mut silti jollain tietyllä tavalla musiikki on tsempannut mua paljon tässä elämässä. Ihan pienestä pitäen mun tapoihin on kuulunut nukahtaa musiikkia kuunellen, se on auttanut mut tietylle taajuudelle. Usein ennen futismatsia mä keräilen voimia lemppari biisien tahdissa ja kun mä oon rikki mä laitan sellaset tsemppausbiisit pyörimään, et oksat pois.

Mulla ei koskaan oo ollut mitään sellasta ykkös artistia tai muuta sellasta, mut viime vuosien aikana Nickelback on noussut mun lempparibändiksi, ylivoimasesti. Tolla bändillä on niin monta kappaletta mitkä kolahtaa kovaa ja korkeelta. Ne on tehny muhun lähtemättömän vaikutuksen ja mun parhaimmat tsemppibiisit tähän elämää löytyykin kyseisen artistin tuotoksista.

"It's just another day" onkin peräisin Nickelbackin 'When we stand together' biisistä. Sillon, kun mä kuulin ton kappaleen ensimmäisen kerran mulle tuli törkeet kylmät väreet. Siinä on niin jotain sellast, mitä mä arvostan suuresti. Toi biisi tuli viimevuoden syksyllä julkisuuten ja kokonaisuudessa vuosi 2011 oli mulle uusien asioiden opettelua. Se oli omalla tavallaan mielettömän rankka vuosi, mut toisaalta myös palkitsevin vuosi. Alkuvuodesta mulle tapahtu niin paljon pahoja juttuja, et mä koin olevani pohjilla, mut vaikeuksien kautta voittoon. Mulla oli parastakin parempi tukiverkko ympärillä ja sen myötä mä ymmärsin, et melkein kaikesta voi selvitä, kun seisoo yhdessä.

Toi biisi lohdutti mua surullisina hetkinä, mut se myös pisti hyvälle fiilikselle. Kun me käytiin mun kahden ystävän kanssa syyskuussa fiilistelemässä Hartwall Areenalla Nickelbackin biisejä oli satavarmaa, että mikä mun blogin nimeks tulee. Kun ykköshittibiisi pamahti soimaan, koko jengi viilliinty. Se energinen tunnelataus mikä ton kappaleen aikana oli ilmas oli jotain ihan käsittämätöntä. Huh.

Mä todellakin yritän opetella elämään päivä kerrallaan. Yks päivä johtaa aina toiseen, jos on johtaakseen. Toisinaan mä oon peruuttamaton haaveilija ja mä meen asioissa kovaa eteenpäin. Silloin mä muistutan itteeni, et hei tää on yks päivä muitten joukossa. Mun mielestä jokasen pitäs nauttii päivästä kerrallaan. Joka ikinen aamu, kun saa herätä, on arvokas lahja. Joka ikinen päivä pitäs elää kuin se ois viimenen. Mut kuinka moni meistä todellisuudessa näin tekee? En minäkään joka ikinen päivä.

Mulla alkaa päivät siivilissä vähenee ja mulle on älytön tarve repii kaikesta kaikki ilo irti. Mut sen mä oon ottan tavotteeks, et vuoden 2013 mä todellakin pyrin elämään vain päivän kerrallaan. Se yks päivä voi olla sun elämän paras, jos sä nautit siitä. Se yks päivä voi muuttaa kaiken, jos sä vaan niin haluat. Ja jokanen päivä on mahdollisuuksii täynnä, vaikkei niitä aina huomaakkaa ja aattele.

ihmeitäkin voi tapahtua

Mä en oikein tiedä miten kaiken alottaisin. Pitäskö mun palata takasin yläasteen loppuvaiheille vai kertoa täst tilanteesta just nyt. Ehkä mä tyydyn kultaseen keskitiehen tekemällä yhteenvedon kaikesta. Tai siis koulusta.

Mä lähdin lukioon oikeestaan siks, että se antais mulle kolme vuotta lisää aikaa miettiä mitä mä elämältäni haluaisin. Mikä musta tulis isona. Ja mikä olis mun unelmien ammatti. Kolme vuotta meni ja mulle jäi käteen paljon ihania ja ei niin ihania muistoja.

Mä olin jo menettänyt toivoni sen suhteen ettei musta ylioppinutta tulis. Kaavailin lukion päättötodistuksen ottamista kaksien kirjotussessioitten jälkeen. Aluksihan se näytti siltä, ettei tälläkään kerral arvosanat menny niinkuin piti. Onneks yhtenä tiistaiaamuna äiti soitti mulle ilouutisen; hän oli lukenut lehdestä mun nimen syksyn 2012 ylioppilaiden kohdalta. Eikun puhelinlangat laulamaan ja totta se oli!

Kaks viikkoa aikaa järjestää juhlat ihan nollasta lähtien. Siinä me onnistuttiin kyllä parhaiten. Voin vannoa, että 5.12.2012 on päivä, mikä säilyy mun mielessä ikuisest. Ikinä ei sais menettää toivoo, koska asioilla on tapana järjestyy. Ja niitä ihmeitäkin voi tapahtua, tottatosiaan.

Varmasti jokanen fiilistelee omia lakkiaisia/valmistumisjuhlia yms, mut must tuntuu että mä jotenkin fiilistelen törkeesti enemmän. Tää kaikki tuli mulle täytenä yllätyksenä, joten se vaan on jotain niin parasta. Tää lakin saanti nyt helpotti mua niin suuresti, sillä nyt mun ei tartte enskeväänä intissä stressata kirjotuksiin valmistautumista ja niitä paineita. Mä voin todellakin mennä sinne elämään hetkessä, ilman ajatusta seuraavasta.

Mä en ikinä oo oikein ollut persoona, kuka tykkäis olla huomion keskipisteenä. Mä rakastan juhlia, sinne laittautumista ja sitä yhdessäolon fiilistä, silloin kun joku muu saa kunnian olla valokeilassa. Mut nyt mun täytyy sanoo, et mä en panikoinut noita mun kekkereitä yhtään. Kaikki vaan jotenkin rullas omalla painolla. Joka ikinen onnittelu ja halaus täytti mun sydämen niin suurella lämmöllä, et voin vaan vieläkin näin viikon jälkee tuntee kaiken elävästi. Jokanen vieras oli niin onnellinen mun puolesta, et se lämmittää pitkään.

Joka ikinen kerta, kun mä katon olkkarissa olevaa kukkamerta ja sitä korttisatoa mulla menee kylmät väreet. Ja se on todellakin hyvä fiilis. Joka ikinen kerta se iskee yhä kovempaa tajuntaa, et mä oon saanu taas yhden taipaleen elämäst kuljettua. Se tie oli pitkä ja kivinen, mut nyt se on takana. Ja niitä eessä olevia teitä on vielä monta.