kurkkusalaateissa

Alokas Hannula 1VK:sta paikalla. Neljä viikkoa takana ja monta edessä.

Takana on muutamat ammunnat, polttotaisteluratailua, majohajoa, pari hiihtomarssia, ja sitäkin enemmin hiihtotunteja, monta oppituntia, monen monta tahdintoistoa ja lukamattomia mustelmia. Mut jokanen päivä antaa mulle niin paljon uutta ettei mitään rajaa.

Jokanen kerta, kun on ihan kuitti, sirpaleliivi ja tetsari meinaa painaa hartiat maantasalle eikä jalka meinaa enää liikkua suuntaan tai toiseen, sitä jotenkin saa kuitenkin revittyä ylimäärästä energiaa lisää peliin mukaan. Ja joka ikinen kerta, kun on saanut jonkun suorituksen tehtyä ja mehut on ihan lopussa, on sitä äärimmäisen tyytyväinen itseensä.

Vekaranjärvi alkaa päivä päivältä tuntuu yhä enemmin kodilta. Mulla on siunaantunut tosi hyvä tuuri, että sain neljä ihanaa tyttöä alokaskavereiksi. Meillä jutut natsaa hyvin yhteen ja meillä on muutenkin hirmukivaa, jokanen jaksaa tsempata toinen toistaan.

Mut ehkä eniten kiitosta saa mun perhe ja läheiset. Aluksi mä jännitin sitä, että armeijan harmaat ajaa mut siviilielämässä jotenkin ulkopuoliseen asiaan - päinvastoin. Perhe jaksaa aina innoissaan kysellä kuulumisia ja tytötkin täällä on ihan suunnattoman kiinnostuneita mun inttijutuista. Ja etenkin ylpeitä.

Parasta tässä on just se, että mäkin olen ylpeä itsestäni. Mä teen elämässäni just nyt sellaista mitä oon halunnut monen monta vuotta. Mä koen hetkiä, jota useimmat tytöt eivät pääse kokemaan. Ja mä oon niistä hetkistä todella kiitollinen.

Mitä tähän lisäämään.. Muuta kuin kohta ensviikon uusia tuulia kohti !