Mä oon aina jotenkin salaa nauranut ihmisille, ketkä sanoo ettei niillä vaan aika riitä. Mun pieneen päähän ei oo vaa mahtunut, et se voi olla ihan fakta. Nyt viimesen kuukauden ajan mun joka ikinen päivä on ollu buugattu niin täytee ettei mitää rajaa. Tää överikiire alkaa mennä totaalisest överiks. Yritän tehä tuhatta asiaa ja sit en vaa saa pidettyä kaikkia lankoja käsis, vaikka kuinka tahtoisinkaan.
Jos mä voisin, mä ostaisin heti aikaa lisää. Mulla ei vaan yksinkertasest riitä vuorokaudes tunnit kaikkeen. Töihinpaluu tuntu ihanalta, mut mun on pakko silti myöntää et joskus oon niin rättipoikki ettei mitään rajaa. Mä oon todellakin kiitollinen siitä, että mulla on töitä. Harva meikäläisen ikänen saa painaa täyttä päivää duunia ja tienata ees jotain säästöjä tulevaa elämää varten. Mut ei se kiitollisuuskaan poista sitä, et joskus on vaa niin väsy. Kun on aika kortilla, tekee asioita ihan iltamyöhään asti, vaikka tietää että se kello soi töihin joka aamu silti klo 04:00..
Mulla ois niiin paljon kerrottavaa, etten tiiä miten saan kaiken mahtumaan tähän yhteen blogitekstiin pomppimalla asiasta toiseen. Mun pitää nyt vaan kirjottaa, kun kerrankin saan sen verran aikaa revittyä. Mä en tiedä, et koska mulla seuraavaksi liikenee aikaa.
Kaikki tää mun ajantajun menetys johtuu oikeestaan siitä, et erehyin fiilistelemään kesäkuvia. Siis missä mun kesä oli ja minne se meni? Mä tein täyttä päätä duunia koko kesän, yritin siinä välissä hoitaa sosiaalisia suhteita ja pelata jalkapalloa niin rakkaudella ku vaa pystyin. Mä tiedän etten mä ois kesällä pystyny tekee yhtää sen enempää, mut väkisin mua harmittaa et se kesä oli ja meni, ilman sen kummempia fiiliksiä.
Kaikista hassuint täs on ehkä se, että mä helkatti herään asiaan marraskuun puolivälissä? Ai kato, eihän siitä kesästä oo kun jo puolvuotta.. Jos mä samaan tahtiin jatkan tätä mun asioihin heräilyä, mähän missaan puolet mun elämän kohokohdista ja tärkeistä jutuista mist pitäis oikeesti vaalii kynsin ja hampain kii.
Nyt viimeaikoina mä oon yrittäny ottaa mun elämästä ilon irti. Maanantaista perjantaihin suunnittelen suhteellisen aikataulutetusti mun elämän ja perjantaina mä sitten vedän vaihteen vapaalle ja lasken käsijarrun alas. Se on ihan mahtava fiilis antaa vaan mennä, irrottella oikein kunnolla. Ja rakkaat lukijat, mä en tällä nyt tarkoita et joka perjantai vedän kylil hameenhelmat korvis ihan ympäripäissäni.. Mut sit taas kun viikonloppunakin yrittää tehä kaiken sen mitä arkisin ei vaan ehi, huomaa maanantaiaamusin olevan väsyneempi kuin aattelikaan. Se, että nyt kuukauden verran mun joka perjantai on koostunu vähintää 25h valvomisest ei oo todellakaan tehny hyvää näille mun 4-5h unille arkisinkaa. Kroppa alkaa koht sekottumaan ihan kokonaan, enkä mä pysty pitää rutiineista kii..
Mut myös viimeaikoin mulle on tunnepuolel tapahtun niin paljo käännekohtii, etten pysy enää niitten peräs. Mulla ei vaan oo aikaa käsitellä kaikkia mun fiiliksiä, enkä oo viel ees ehtiny ottaa selkoo onks tää hyvä vai huono asia. Mä en pysty nyt suunnittelemaan mun elämää kovinkaan pitkälle, koska mä haluan tammikuussa lähteä inttiin suhteellisen puhtaalta pöydältä. Mut mua silti pelottaa jättää kaikki tänne. Mä tiedän, tää on mun vapaa valinta, kukaan ei oo mua tähän pakottanut. Mutta mä uskon, että jokanen ymmärtää sen et mullakin on oikeus olla jännittyneis fiiliksis. Kaiken korostaa se, että aika vaan hupenee ja hupenee, enkä mä oo läheskään ehtinyt tehä kaikkea mitä mun piti ennen inttiä tehdä.
Mä oikeesti tosissani yritän panostaa näitten postailujen kanssa. Mä en kyllä usko, et näit kovin moni lukeekaan, mut pääasia on se, et tänne mä saan ite vapaasti purkaa mun ajatuksia ja mietteitä. Kunhan vain sitä aikaa olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti