tj 90 päivää siviilissä

Tasan kolme kuukautta ja mä vedän army-kuosit päälle. Pakko myöntää, että kun huomaa kuinka vähän päiviä enää onkaa jäljellä sitä alkaa ihan oikeesti hirvittämään. Mä pystyn kyllä ihan rehellisesti myöntämään, että toisinaa mua jännittää niin paljon ettei mitää rajaa. Se, että miten mä tuun oikeesti pärjäämään, on mun päällimmäinen kysymys. Mä oon oppinu tuntemaan itteni niin hyvin täs elämän aikana, et kyl mä tiiän selviiväni, siitä ei oo kyse vaan siitä, että miten. Kuitenkin niin suurii muutoksii tulee tapahtumaa mun elämässä, että ei se ihan helppookaan tuu olemaan..

Viikko sitten perjantaina mä suoritin vikan yo-kokeen. Tuskailin matikan parissa koko sen kuus tuntia ja oikeit vastauksii katellessa sitä huomas kuinka helvetin tyhmä olikaa. Miten kolme vuotta lyhyttä matikkaa opiskelleena ei kyenny niinkään yksinkertasii laskui suorittamaan. No anyway menny mikä menny ja tehty mikä tehty. Sitä on niin turha enää miettiä, ku ei asia mikskään muutu. Ja ps. en oo vielkään uskaltanu kysyä niitä lopullisia pisteitä, oon toisinaa niin naasu.

Maanantaina mä palasin sitten lukulomalta takas duunii. Voitteko oikeesti kuvitella mikä fiilis, kun vikan kerran kattoo kelloo 01:30 ja herätys olis 04:30. Sitä epätoivon määrää, kun yrittää laskea lampaita, kuunella musiikkia ja jne. ihan tuloksetta.

Vaikka ne yöunet vähäsiks jäikin, oli töihin paluu jotenki suhteellisen rentouttavaa. Se ettei enää tartte lukee ja stressata oli ihan huikeeta. Mikä voittajafiilis, kun vihdoin pääsee kaiken sen stressin jälkee palaamaan normaali arkeen. Aikaset aamuherätykset ja työntäytteiset duunipäivät takaa sen, ettei hirveesti tartte kotona miettii et mihin sitä aikaa käyttäis. Tää viikko on muutenki ollu nii hullun kiireinen, et jos tätä rataa jatkuu nii tammikuuhan on ihan sekunnis.

Asiasta kolmanteen, tän postauksen kuvista just huomaa kuinka ihanaa aikaa syksy onkin. Ton ainasen vesisateen jälkee sitä osaa arvostaa kuinka kaunista luonto on poutapäivään. Kaikki noi värit, viileet aamut ja älyttömät kuutamot saa mulle ihan kylmii väreit pintaa. Jos pitäs joku vuodenaika luokitella millon mä pääsen elämää, nii se olis just syksy. Ehkä asiaa jotenki vaikuttaa se, että oon syksyn lapsi, hehe.

Pahoittelen tän postauksen superkuivuutta. Jotenkin on tosi vaikee saada juttua irti ja oonkin jo koko viikon yrittäny tuottaa jotai tekstii aikaseks. Aina ei vaa oo fiilistä

'mielialanaaltoilua'

Kun kirjoituksista on takana 5/6, menee fiilikset ihan hullua vuoristorataa. Välillä ollaan aallonpohjalla ja joskus taas surffaillaan aallon harjalla hyvillä mielin. Nää stressitasot on jotai niin överiluokkaa, et välil tuntuu palapelin vaa murtuvan käsiin. Ei auta muu, kun tsempata itteää. Yks koitos enää ja sitte maanantaista lähtien pääsee taas palaamaan tuttuun työrytmiin.

Kotiuduin hetki sitten Kuningas Litmanen -leffan ensi-illast joukkueen kanssa. Tollasen dokkarin jälkeen sitä alkaa miettimään kuinka älyttömän tärkeetä jalkapallo itelle just onkaan. Täl hetkel voin myöntää, että pelkään ehkä eniten ensvuodes just sitä, et miten mä kykenen pysymään erossa futiksesta. Okei, on fakta etten mä elä kasarmialueella kellon ympäri, mut on myös ymmärrettävä se, etten mä pääse joka ikisiin treeneihin tai peleihin.

En enää tiiä, että onko jalkapallo mulle vaa harrastus. Kymmenen vuoden treenauksen jälkeen voin kutsua sitä lähinnä elämäntavaks. Oon näitten monien vuosien aikana todennu sen, et ainoo keino millä pääsen purkamaan omaa pahaa oloa on pallon potkiminen. Siinä pääsee nollaamaan ajatukset niin perinpohjin. Elämän alamäistä on selvitty aina vetämällä nappulakengät jalkaan ja lähtemällä juoksemaan pallon perään.

Mä oon ihminen, joka jää ehkä puimaan asioita vähän liian pitkäks aikaa. Tällä mun asioiden pyörittelytaidolla pääkopassa mä saan itteni vaan entistä enemmin solmuun. Mutta, kun mä käyn kerran tai pari treeneissä, selviää asia jotenkin ihan itestään. Tää on mulle niin pelastus, mä en oikeesti tiedä mitä tekisin, jos en ikinä sais itteeni siihen nollatoleranssiin ajatuksieni kanssa.

Rakkaudesta lajiin, niihän sitä sanotaan. Tää ei oo pelkkää rakkautta jalkapalloon vaan tää on rakkautta myös niihin ihmisiin, ketkä mun on mun lähellä futistreeneissä ja kentillä. Ehkä mulle on vaan sattunut niin loistotuuri, että mä oon saanu ympärille niin mahtavia persoonia. Se että tuntee kuuluvansa johonkin ihmisryhmään, tuo ihan mielettömän hyvän fiiliksen. Mikään ei voita sitä onnen tunnetta, kun voitetun matsin jälkeen joka ikinen joukkuekaveri aidosti nauttii saavutuksista tai puolestaan, kun hävityn matsin jälkeen kaikista, joka ikisestä pelaajasta, huokuu aito pettymyksen aalto. Se ettei oikeesti ole yksin, on jotain niin mahtavaa, ettei sitä ymmärrä kun aito joukkuelajin harrastaja.

Mä en pysty edes luettelemaan mitä kaikkea jalkapallo on mulle opettanut. Tärkeimpänä oppina kuitenkin pystyn pitämään sitä, että laji antaa mulle tasan niin paljon, kun mä annan sille. Ja sen ettei siellä kentällä tehä töitä pelkästään itsensä eteen, vaan koko joukkueen.

Mun joukkuetoverit on suhtautunut mun unelmiin ihan mahtavasti. Mä oon saanut niiltä tarvitsevaa kannustusta ja tukea. Tuen ja kannustuksen lisäks ne antavat mulle niin suurta kunnioitusta asiasta, että mä joka kerta meinaan haljeta onnesta palasiks. Vuosien yhdessäolon jälkeen ne tuntee mut niin hyvin, että ne tietää mun unelmat.

Toisinaan ois vaa parempi olla ajattelematta, koska just tää ajattelu saa mut kauhistumaan. Mä pystyn ihan rohkeesti myöntämään, et tosta lajista ja noista joukkueen tytöistä erossaolon ajatuskin tekee ihan polttavan kipeää. Lohduttavinta onneks tässä on se, että mä pääsen aina iltavapailla ja lomilla treenailemaan noitten tyttöjen tykö. Ja vaikka mä tulisin kuluvana vuotena olemaan ihan täysin hukassa ja palasina, mä tiedän, että mun tytöt jaksaa aina tsempata ja kannustaa mua pelkästään olemassaololla.

ihan ekaksi

Musta aina blogin 'alkutekstit' on jotenkin kauheen vaikeita ja niist huokuu esiin sellanen pakonomanen yritys saada riipastua ees jonkinlainen teksti alle. Oon aina salaa naureskellu, et mun alotusteksti tulis olee ihan erilainen, sillä sehän lumoais kaikki lukijat (anteeks ketkä?) heti alkuun. Jepjep, vartin tyhjän tekstikentän tuijottelu sai mut tuskastumaan, et huhheijjaa..

Mä en tiiä mimmonen bloggaaja tuun olemaa, vai voiks mua ees ikinä bloggaajaks kutsua. Mä en tiiä mimmosta tekstiä tuun tuottamaa tai tuleeks sitä ikinä lukemaan kukaan. Mut sen mä tiiän, et mä tuun olee ihan oma itteni ja pitämään kiinni mulle tärkeistä jutuista.

First and foremost; tää blogi kertoo nuoresta tytöstä, joka lähtee toteuttamaan omaa unelmaansa lähtemällä tammikuussa 2013 suorittamaan varusmiespalvelusta. Ne ketkä mut tuntee, tietää tän olevan mulle henkilökohtaisesti iso ja tärkeä juttu. Tää on mun unelma ja eläen päivä kerrallaan mä tuun pikkuhiljaa sen toteuttamaan. Mä tahdon jakaa mun ajatuksia ja elämää ennen inttiä sekä toivottavasti myös sen aikana ja sen jälkeen. En tiiä tuleeko tää koskaan inspiroimaan ketään yhtään vai romuttaako tää loputkin pilvilinnat, mut jollain tasolla mä kuitenkin haluan tän blogin avulla kannustaa ihmisiä tarttumaan unelmiinsa, oli ne sitten mitä tahansa.

Oon jo heti alkuun päättänyt pitää kiinni tietystä yksityisyydestä. Mä en tahdo kuitenkaan kaikille tuntemattomille paljastaa kaikkea musta, mun elämästä, ajatuksista jne. Joten uskallan toivoa, että te lukijat tuutte aina kunnioittamaan sitä pientä privacyy, minkä mä asetan. Toivoisin myös, että pystyn nyt ja jatkossakin jakamaan mun mielipiteitä ihan vapaasti. Tää on mun blogi, mun elämä ja mun ajatukset, kiitos.