ajassa taaksepäin

Mä pyrin yleensä suuntaamaan katseeni tulevaan. Menneiden murehtiminen ei auta, tapahtunut mitä tapahtunut ja that's it. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, mut elämä jatkuu.

Joskus sitä kuitenkin tarkotuksellisesti palaa ajassa taaksepäin. Menneiden miettiminen tekee todella hyvää ja siitä huomaa kuinka vahvaks ihminen voikaan menneisyyden takia kasvaa. Mä olen kiitollinen kaikesta mitä mulle on menneisyydessä tapahtunut, koska ilman niitä juttuja mä en olis just nyt tässä hetkessä se Niina, kuka mä nyt oon. Ilman menneisyyttä ei voi olla tulevaisuutta ja se on fakta.

Mulle on siunaantunut ehkä maailman parhaat isoveljet. Isoista ikäeroista huolimatta mun veljet on mulle niin mielettömän rakkaita ettei mitää rajaa. Ne on kasvatanut mua tähän elämään, mitä tää todellisuudessa on, ja ne on toisinaan tiputtaneet mut mun pilvilinnoista alas ja siitäkin mä oon kiitollinen. Mun veljet jaksaa aina omalla kauniilla tavallaa tsempata mua ja mun on pakko myöntää, että mä rakastan pikkusiskona olemista. Mä oon nyt ja tuun aina olemaan pikkusisko ja se on musta mahtavaa. Mä saan sen takia kokea sitä miltä tuntuu, kun isot veljet suojelee sua karulta maailmalta.

Mä en ole niin älyttömästi keskustellut mun veljien kanssa inttiin menosta. Broidit on kertoneet omia kokemuksia, lyöneet faktoja tiskiin ja kertoneet olevansa ylpeitä musta ja mun valinnoista, se riittäkööt. Niiden sanattomuus on musta niin kaunista, koska ilman tuhatpäisiä stooreja mä tiedän, että ne jaksaa tukea mua koko läpi ens vuoden. Ja mä tiedän, että veljet aattelee mua aina lämmöllä ja se tsemppaa mua eteenpäin vaikeissakin jutuissa.

Mulla ei oo ollut helppo elämä, ei kyllä vaikeakaan, mut oon joutunut monta kertaa kokemaan karvaita tappioita. Ala-asteen koulukiusattuna oleminen on kasvattanut musta rehdin kansalaisen ja vaikka mä vastustanki koulukiusaamista henkeen ja vereen, niin mun pitää repiä tostakin asiasta joku positiivinen puoli. Ehkä ilman niitä monia itkuja ja pahoja olotiloja musta ei ois tullut näinkään symppistä persoonaa.

Vaikeat kaverisuhteet ja isot sydänsurut on muovannut musta ihan omanlaisen ihmisen. Kaikista vaikeista kokemuksista mä oon oppinut ja nykyään mä tiedän ketkä on mun ystäviä ja ketkä ei. Ne muutamat ihmiset, ketkä ovat pysyneet mun rinnalla läpi mun vaikeiden vuosien on mulle niin rakkaita. Sellaset ihmiset ketkä jaksaa jakaa sun kanssa ylä- ja alamäet on jotain niin korvaamatonta ettei sitä sanoilla pysty kuvailla. Sellaset ystävät vaan tulee aina pysymään jollain tasolla överirakkaina ystävinä.

Nyt mulla on maailman ihanimmat ystävät ja mä oon oikeesti onnellinen. Mä oon oppinut ihmissuhteista paljon ja nyt kaikkien vaikeuksien jälkeen mä uskallan rohkeasti olla se kuka mä oon. Mä en voi olla kukaan muu ja jos mä en jollekin kelpaa tälläsenä kun mä oon, niin mä en voi sille minkään. Mut ilman dramaattisia ystävyssuhteiden loppuja ja vaikeita parisuhteita mä en osais arvostaa tätä elämää näin paljon.

Vaikeet asiat tekee susta astetta vahvemman, se on selvä. Kaikissa mun vaikeissa elämänvaiheissa mun rinnalla on pysynyt mun oma äiti. Mä en tiedä mitä mä olisin tehnyt tai tulisin nytkään tekemään ilman äitiä. Se on mun kallio tässä elämässä ja se jaksaa aina muistuttaa missä mun juuret on ja kuka mä todellisuudessa oon silloin kun mä oon hukassa tässä isossa maailmassa. Ilman äidin tarjoamaa rakkautta mä en osais rakastaa asioita näin paljon mitä mä nyt rakastankaan.

Tää teksti on nyt sekava, koska mä tahdoin tehdä tästä jollain tavalla syvällisen, mut sit taas jollain tavalla pintaraapasun. Mä en tahdo mennä täällä liian syvälle mun elämään, mut mun pointti on se, et ihmiset, uskaltakaa välillä kattoa taaksepäin. Mä joka ikinen päivä muistutan itteeni, et kaikella on tarkotus. Kun palaa menneisiin, huomaa ihan oikeesti ton pitävän niin paikkaansa. Jos asia a ei ois johtan asiaan b ja sitä rataa niin mä en ois sama henkilö. Syvistäkin vesistä on suunta vaan ylöspäin ja uskokaa tai älkää, myöhemmin se syvissä vesissä rypeminen on kultaakin kalliimpaa, koska just se tekee susta ainutlaatuisen vahvan persoonan.

Oppia koko ikä. Mä oon tulevaisuudessakin valmis ottamaan hyvät ja huonot elämänkokemukset vastaan, koska niistä mä kasvan. Se mitä mulle on tähän ikävuoteen mennessä tapahtunut, on vaan pieni osa. Mulla on viel koko elämä eessä ja mä oikeesti odotan kaikkea tulevaa. Niin hyviä kuin huonojakin juttuja. Mä tahdon vanhana käydä koko mun elämänkaaren läpi hetki hetkeltä, tapahtuma tapahtumalta. Mä tahdon vanhana olla ylpeä kaikesta mitä elämä on mulle opettanut. Ja mä tiedän olevani ylpeä.

Mä en enää itekään tiedä saanko mä tästä mun koko jutusta sitä punasta lankaa kiinni, mut what ever. Mä niin tahtosin huutaa kaikille niille ihmisille ketkä mua on satuttanut, että kiitos kaikesta, ihan oikeesti. Niin hullulta kun se kuulostaakin. Sitten puolestani mä tahtosin antaa joka ikiselle mua rakastaneelle ja tukeneelle henkilölle niin paljon rakkautta kuin mä suinkin pystyisin antamaan. Tällä tekstillä mä tahdon kiittää mulle rakkaita ihmisiä just siitä, että ne on ja pysyy mun rinnalla.

Joka ikinen elämän kova kolaus on vienyt musta palan pois, mut sit taas puolestaan joka ikinen elämän ihana asia on tuonut mulle tuplasti paloja takaisin lisää. Mun palapelistä lohkee kokoajan paloja pois, mutta mä tiedän että tuun silti olemaan ehjä, koska elämä kasvattaa. Jos vaan elämään jaksaa uskoo.

ostaisin lisää aikaa

Mä oon nyt laiminlyönyt tätä blogia, jos tätä ees siks voi kutsua, oikein urakalla. Yksinkertasest mulla ei vaan oo riittänyt aika tänne kirjotteluun. Oon monesti pohtinut mitä kirjottaisin, mut ikinä mä en oo vaan saanu aikaseks kirjautua bloggeriin.

Mä oon aina jotenkin salaa nauranut ihmisille, ketkä sanoo ettei niillä vaan aika riitä. Mun pieneen päähän ei oo vaa mahtunut, et se voi olla ihan fakta. Nyt viimesen kuukauden ajan mun joka ikinen päivä on ollu buugattu niin täytee ettei mitää rajaa. Tää överikiire alkaa mennä totaalisest överiks. Yritän tehä tuhatta asiaa ja sit en vaa saa pidettyä kaikkia lankoja käsis, vaikka kuinka tahtoisinkaan.

Jos mä voisin, mä ostaisin heti aikaa lisää. Mulla ei vaan yksinkertasest riitä vuorokaudes tunnit kaikkeen. Töihinpaluu tuntu ihanalta, mut mun on pakko silti myöntää et joskus oon niin rättipoikki ettei mitään rajaa. Mä oon todellakin kiitollinen siitä, että mulla on töitä. Harva meikäläisen ikänen saa painaa täyttä päivää duunia ja tienata ees jotain säästöjä tulevaa elämää varten. Mut ei se kiitollisuuskaan poista sitä, et joskus on vaa niin väsy. Kun on aika kortilla, tekee asioita ihan iltamyöhään asti, vaikka tietää että se kello soi töihin joka aamu silti klo 04:00..

Mulla ois niiin paljon kerrottavaa, etten tiiä miten saan kaiken mahtumaan tähän yhteen blogitekstiin pomppimalla asiasta toiseen. Mun pitää nyt vaan kirjottaa, kun kerrankin saan sen verran aikaa revittyä. Mä en tiedä, et koska mulla seuraavaksi liikenee aikaa.

Kaikki tää mun ajantajun menetys johtuu oikeestaan siitä, et erehyin fiilistelemään kesäkuvia. Siis missä mun kesä oli ja minne se meni? Mä tein täyttä päätä duunia koko kesän, yritin siinä välissä hoitaa sosiaalisia suhteita ja pelata jalkapalloa niin rakkaudella ku vaa pystyin. Mä tiedän etten mä ois kesällä pystyny tekee yhtää sen enempää, mut väkisin mua harmittaa et se kesä oli ja meni, ilman sen kummempia fiiliksiä.

Kaikista hassuint täs on ehkä se, että mä helkatti herään asiaan marraskuun puolivälissä? Ai kato, eihän siitä kesästä oo kun jo puolvuotta.. Jos mä samaan tahtiin jatkan tätä mun asioihin heräilyä, mähän missaan puolet mun elämän kohokohdista ja tärkeistä jutuista mist pitäis oikeesti vaalii kynsin ja hampain kii.

Nyt viimeaikoina mä oon yrittäny ottaa mun elämästä ilon irti. Maanantaista perjantaihin suunnittelen suhteellisen aikataulutetusti mun elämän ja perjantaina mä sitten vedän vaihteen vapaalle ja lasken käsijarrun alas. Se on ihan mahtava fiilis antaa vaan mennä, irrottella oikein kunnolla. Ja rakkaat lukijat, mä en tällä nyt tarkoita et joka perjantai vedän kylil hameenhelmat korvis ihan ympäripäissäni.. Mut sit taas kun viikonloppunakin yrittää tehä kaiken sen mitä arkisin ei vaan ehi, huomaa maanantaiaamusin olevan väsyneempi kuin aattelikaan. Se, että nyt kuukauden verran mun joka perjantai on koostunu vähintää 25h valvomisest ei oo todellakaan tehny hyvää näille mun 4-5h unille arkisinkaa. Kroppa alkaa koht sekottumaan ihan kokonaan, enkä mä pysty pitää rutiineista kii..

Mut myös viimeaikoin mulle on tunnepuolel tapahtun niin paljo käännekohtii, etten pysy enää niitten peräs. Mulla ei vaan oo aikaa käsitellä kaikkia mun fiiliksiä, enkä oo viel ees ehtiny ottaa selkoo onks tää hyvä vai huono asia. Mä en pysty nyt suunnittelemaan mun elämää kovinkaan pitkälle, koska mä haluan tammikuussa lähteä inttiin suhteellisen puhtaalta pöydältä. Mut mua silti pelottaa jättää kaikki tänne. Mä tiedän, tää on mun vapaa valinta, kukaan ei oo mua tähän pakottanut. Mutta mä uskon, että jokanen ymmärtää sen et mullakin on oikeus olla jännittyneis fiiliksis. Kaiken korostaa se, että aika vaan hupenee ja hupenee, enkä mä oo läheskään ehtinyt tehä kaikkea mitä mun piti ennen inttiä tehdä.

Mä oikeesti tosissani yritän panostaa näitten postailujen kanssa. Mä en kyllä usko, et näit kovin moni lukeekaan, mut pääasia on se, et tänne mä saan ite vapaasti purkaa mun ajatuksia ja mietteitä. Kunhan vain sitä aikaa olisi.

tj 90 päivää siviilissä

Tasan kolme kuukautta ja mä vedän army-kuosit päälle. Pakko myöntää, että kun huomaa kuinka vähän päiviä enää onkaa jäljellä sitä alkaa ihan oikeesti hirvittämään. Mä pystyn kyllä ihan rehellisesti myöntämään, että toisinaa mua jännittää niin paljon ettei mitää rajaa. Se, että miten mä tuun oikeesti pärjäämään, on mun päällimmäinen kysymys. Mä oon oppinu tuntemaan itteni niin hyvin täs elämän aikana, et kyl mä tiiän selviiväni, siitä ei oo kyse vaan siitä, että miten. Kuitenkin niin suurii muutoksii tulee tapahtumaa mun elämässä, että ei se ihan helppookaan tuu olemaan..

Viikko sitten perjantaina mä suoritin vikan yo-kokeen. Tuskailin matikan parissa koko sen kuus tuntia ja oikeit vastauksii katellessa sitä huomas kuinka helvetin tyhmä olikaa. Miten kolme vuotta lyhyttä matikkaa opiskelleena ei kyenny niinkään yksinkertasii laskui suorittamaan. No anyway menny mikä menny ja tehty mikä tehty. Sitä on niin turha enää miettiä, ku ei asia mikskään muutu. Ja ps. en oo vielkään uskaltanu kysyä niitä lopullisia pisteitä, oon toisinaa niin naasu.

Maanantaina mä palasin sitten lukulomalta takas duunii. Voitteko oikeesti kuvitella mikä fiilis, kun vikan kerran kattoo kelloo 01:30 ja herätys olis 04:30. Sitä epätoivon määrää, kun yrittää laskea lampaita, kuunella musiikkia ja jne. ihan tuloksetta.

Vaikka ne yöunet vähäsiks jäikin, oli töihin paluu jotenki suhteellisen rentouttavaa. Se ettei enää tartte lukee ja stressata oli ihan huikeeta. Mikä voittajafiilis, kun vihdoin pääsee kaiken sen stressin jälkee palaamaan normaali arkeen. Aikaset aamuherätykset ja työntäytteiset duunipäivät takaa sen, ettei hirveesti tartte kotona miettii et mihin sitä aikaa käyttäis. Tää viikko on muutenki ollu nii hullun kiireinen, et jos tätä rataa jatkuu nii tammikuuhan on ihan sekunnis.

Asiasta kolmanteen, tän postauksen kuvista just huomaa kuinka ihanaa aikaa syksy onkin. Ton ainasen vesisateen jälkee sitä osaa arvostaa kuinka kaunista luonto on poutapäivään. Kaikki noi värit, viileet aamut ja älyttömät kuutamot saa mulle ihan kylmii väreit pintaa. Jos pitäs joku vuodenaika luokitella millon mä pääsen elämää, nii se olis just syksy. Ehkä asiaa jotenki vaikuttaa se, että oon syksyn lapsi, hehe.

Pahoittelen tän postauksen superkuivuutta. Jotenkin on tosi vaikee saada juttua irti ja oonkin jo koko viikon yrittäny tuottaa jotai tekstii aikaseks. Aina ei vaa oo fiilistä

'mielialanaaltoilua'

Kun kirjoituksista on takana 5/6, menee fiilikset ihan hullua vuoristorataa. Välillä ollaan aallonpohjalla ja joskus taas surffaillaan aallon harjalla hyvillä mielin. Nää stressitasot on jotai niin överiluokkaa, et välil tuntuu palapelin vaa murtuvan käsiin. Ei auta muu, kun tsempata itteää. Yks koitos enää ja sitte maanantaista lähtien pääsee taas palaamaan tuttuun työrytmiin.

Kotiuduin hetki sitten Kuningas Litmanen -leffan ensi-illast joukkueen kanssa. Tollasen dokkarin jälkeen sitä alkaa miettimään kuinka älyttömän tärkeetä jalkapallo itelle just onkaan. Täl hetkel voin myöntää, että pelkään ehkä eniten ensvuodes just sitä, et miten mä kykenen pysymään erossa futiksesta. Okei, on fakta etten mä elä kasarmialueella kellon ympäri, mut on myös ymmärrettävä se, etten mä pääse joka ikisiin treeneihin tai peleihin.

En enää tiiä, että onko jalkapallo mulle vaa harrastus. Kymmenen vuoden treenauksen jälkeen voin kutsua sitä lähinnä elämäntavaks. Oon näitten monien vuosien aikana todennu sen, et ainoo keino millä pääsen purkamaan omaa pahaa oloa on pallon potkiminen. Siinä pääsee nollaamaan ajatukset niin perinpohjin. Elämän alamäistä on selvitty aina vetämällä nappulakengät jalkaan ja lähtemällä juoksemaan pallon perään.

Mä oon ihminen, joka jää ehkä puimaan asioita vähän liian pitkäks aikaa. Tällä mun asioiden pyörittelytaidolla pääkopassa mä saan itteni vaan entistä enemmin solmuun. Mutta, kun mä käyn kerran tai pari treeneissä, selviää asia jotenkin ihan itestään. Tää on mulle niin pelastus, mä en oikeesti tiedä mitä tekisin, jos en ikinä sais itteeni siihen nollatoleranssiin ajatuksieni kanssa.

Rakkaudesta lajiin, niihän sitä sanotaan. Tää ei oo pelkkää rakkautta jalkapalloon vaan tää on rakkautta myös niihin ihmisiin, ketkä mun on mun lähellä futistreeneissä ja kentillä. Ehkä mulle on vaan sattunut niin loistotuuri, että mä oon saanu ympärille niin mahtavia persoonia. Se että tuntee kuuluvansa johonkin ihmisryhmään, tuo ihan mielettömän hyvän fiiliksen. Mikään ei voita sitä onnen tunnetta, kun voitetun matsin jälkeen joka ikinen joukkuekaveri aidosti nauttii saavutuksista tai puolestaan, kun hävityn matsin jälkeen kaikista, joka ikisestä pelaajasta, huokuu aito pettymyksen aalto. Se ettei oikeesti ole yksin, on jotain niin mahtavaa, ettei sitä ymmärrä kun aito joukkuelajin harrastaja.

Mä en pysty edes luettelemaan mitä kaikkea jalkapallo on mulle opettanut. Tärkeimpänä oppina kuitenkin pystyn pitämään sitä, että laji antaa mulle tasan niin paljon, kun mä annan sille. Ja sen ettei siellä kentällä tehä töitä pelkästään itsensä eteen, vaan koko joukkueen.

Mun joukkuetoverit on suhtautunut mun unelmiin ihan mahtavasti. Mä oon saanut niiltä tarvitsevaa kannustusta ja tukea. Tuen ja kannustuksen lisäks ne antavat mulle niin suurta kunnioitusta asiasta, että mä joka kerta meinaan haljeta onnesta palasiks. Vuosien yhdessäolon jälkeen ne tuntee mut niin hyvin, että ne tietää mun unelmat.

Toisinaan ois vaa parempi olla ajattelematta, koska just tää ajattelu saa mut kauhistumaan. Mä pystyn ihan rohkeesti myöntämään, et tosta lajista ja noista joukkueen tytöistä erossaolon ajatuskin tekee ihan polttavan kipeää. Lohduttavinta onneks tässä on se, että mä pääsen aina iltavapailla ja lomilla treenailemaan noitten tyttöjen tykö. Ja vaikka mä tulisin kuluvana vuotena olemaan ihan täysin hukassa ja palasina, mä tiedän, että mun tytöt jaksaa aina tsempata ja kannustaa mua pelkästään olemassaololla.

ihan ekaksi

Musta aina blogin 'alkutekstit' on jotenkin kauheen vaikeita ja niist huokuu esiin sellanen pakonomanen yritys saada riipastua ees jonkinlainen teksti alle. Oon aina salaa naureskellu, et mun alotusteksti tulis olee ihan erilainen, sillä sehän lumoais kaikki lukijat (anteeks ketkä?) heti alkuun. Jepjep, vartin tyhjän tekstikentän tuijottelu sai mut tuskastumaan, et huhheijjaa..

Mä en tiiä mimmonen bloggaaja tuun olemaa, vai voiks mua ees ikinä bloggaajaks kutsua. Mä en tiiä mimmosta tekstiä tuun tuottamaa tai tuleeks sitä ikinä lukemaan kukaan. Mut sen mä tiiän, et mä tuun olee ihan oma itteni ja pitämään kiinni mulle tärkeistä jutuista.

First and foremost; tää blogi kertoo nuoresta tytöstä, joka lähtee toteuttamaan omaa unelmaansa lähtemällä tammikuussa 2013 suorittamaan varusmiespalvelusta. Ne ketkä mut tuntee, tietää tän olevan mulle henkilökohtaisesti iso ja tärkeä juttu. Tää on mun unelma ja eläen päivä kerrallaan mä tuun pikkuhiljaa sen toteuttamaan. Mä tahdon jakaa mun ajatuksia ja elämää ennen inttiä sekä toivottavasti myös sen aikana ja sen jälkeen. En tiiä tuleeko tää koskaan inspiroimaan ketään yhtään vai romuttaako tää loputkin pilvilinnat, mut jollain tasolla mä kuitenkin haluan tän blogin avulla kannustaa ihmisiä tarttumaan unelmiinsa, oli ne sitten mitä tahansa.

Oon jo heti alkuun päättänyt pitää kiinni tietystä yksityisyydestä. Mä en tahdo kuitenkaan kaikille tuntemattomille paljastaa kaikkea musta, mun elämästä, ajatuksista jne. Joten uskallan toivoa, että te lukijat tuutte aina kunnioittamaan sitä pientä privacyy, minkä mä asetan. Toivoisin myös, että pystyn nyt ja jatkossakin jakamaan mun mielipiteitä ihan vapaasti. Tää on mun blogi, mun elämä ja mun ajatukset, kiitos.