Mä pyrin yleensä suuntaamaan katseeni tulevaan. Menneiden murehtiminen ei auta, tapahtunut mitä tapahtunut ja that's it. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, mut elämä jatkuu.
Joskus sitä kuitenkin tarkotuksellisesti palaa ajassa taaksepäin. Menneiden miettiminen tekee todella hyvää ja siitä huomaa kuinka vahvaks ihminen voikaan menneisyyden takia kasvaa. Mä olen kiitollinen kaikesta mitä mulle on menneisyydessä tapahtunut, koska ilman niitä juttuja mä en olis just nyt tässä hetkessä se Niina, kuka mä nyt oon. Ilman menneisyyttä ei voi olla tulevaisuutta ja se on fakta.
Mulle on siunaantunut ehkä maailman parhaat isoveljet. Isoista ikäeroista huolimatta mun veljet on mulle niin mielettömän rakkaita ettei mitää rajaa. Ne on kasvatanut mua tähän elämään, mitä tää todellisuudessa on, ja ne on toisinaan tiputtaneet mut mun pilvilinnoista alas ja siitäkin mä oon kiitollinen. Mun veljet jaksaa aina omalla kauniilla tavallaa tsempata mua ja mun on pakko myöntää, että mä rakastan pikkusiskona olemista. Mä oon nyt ja tuun aina olemaan pikkusisko ja se on musta mahtavaa. Mä saan sen takia kokea sitä miltä tuntuu, kun isot veljet suojelee sua karulta maailmalta.
Mä en ole niin älyttömästi keskustellut mun veljien kanssa inttiin menosta. Broidit on kertoneet omia kokemuksia, lyöneet faktoja tiskiin ja kertoneet olevansa ylpeitä musta ja mun valinnoista, se riittäkööt. Niiden sanattomuus on musta niin kaunista, koska ilman tuhatpäisiä stooreja mä tiedän, että ne jaksaa tukea mua koko läpi ens vuoden. Ja mä tiedän, että veljet aattelee mua aina lämmöllä ja se tsemppaa mua eteenpäin vaikeissakin jutuissa.
Mulla ei oo ollut helppo elämä, ei kyllä vaikeakaan, mut oon joutunut monta kertaa kokemaan karvaita tappioita. Ala-asteen koulukiusattuna oleminen on kasvattanut musta rehdin kansalaisen ja vaikka mä vastustanki koulukiusaamista henkeen ja vereen, niin mun pitää repiä tostakin asiasta joku positiivinen puoli. Ehkä ilman niitä monia itkuja ja pahoja olotiloja musta ei ois tullut näinkään symppistä persoonaa.
Vaikeat kaverisuhteet ja isot sydänsurut on muovannut musta ihan omanlaisen ihmisen. Kaikista vaikeista kokemuksista mä oon oppinut ja nykyään mä tiedän ketkä on mun ystäviä ja ketkä ei. Ne muutamat ihmiset, ketkä ovat pysyneet mun rinnalla läpi mun vaikeiden vuosien on mulle niin rakkaita. Sellaset ihmiset ketkä jaksaa jakaa sun kanssa ylä- ja alamäet on jotain niin korvaamatonta ettei sitä sanoilla pysty kuvailla. Sellaset ystävät vaan tulee aina pysymään jollain tasolla överirakkaina ystävinä.
Nyt mulla on maailman ihanimmat ystävät ja mä oon oikeesti onnellinen. Mä oon oppinut ihmissuhteista paljon ja nyt kaikkien vaikeuksien jälkeen mä uskallan rohkeasti olla se kuka mä oon. Mä en voi olla kukaan muu ja jos mä en jollekin kelpaa tälläsenä kun mä oon, niin mä en voi sille minkään. Mut ilman dramaattisia ystävyssuhteiden loppuja ja vaikeita parisuhteita mä en osais arvostaa tätä elämää näin paljon.
Vaikeet asiat tekee susta astetta vahvemman, se on selvä. Kaikissa mun vaikeissa elämänvaiheissa mun rinnalla on pysynyt mun oma äiti. Mä en tiedä mitä mä olisin tehnyt tai tulisin nytkään tekemään ilman äitiä. Se on mun kallio tässä elämässä ja se jaksaa aina muistuttaa missä mun juuret on ja kuka mä todellisuudessa oon silloin kun mä oon hukassa tässä isossa maailmassa. Ilman äidin tarjoamaa rakkautta mä en osais rakastaa asioita näin paljon mitä mä nyt rakastankaan.
Tää teksti on nyt sekava, koska mä tahdoin tehdä tästä jollain tavalla syvällisen, mut sit taas jollain tavalla pintaraapasun. Mä en tahdo mennä täällä liian syvälle mun elämään, mut mun pointti on se, et ihmiset, uskaltakaa välillä kattoa taaksepäin. Mä joka ikinen päivä muistutan itteeni, et kaikella on tarkotus. Kun palaa menneisiin, huomaa ihan oikeesti ton pitävän niin paikkaansa. Jos asia a ei ois johtan asiaan b ja sitä rataa niin mä en ois sama henkilö. Syvistäkin vesistä on suunta vaan ylöspäin ja uskokaa tai älkää, myöhemmin se syvissä vesissä rypeminen on kultaakin kalliimpaa, koska just se tekee susta ainutlaatuisen vahvan persoonan.
Oppia koko ikä. Mä oon tulevaisuudessakin valmis ottamaan hyvät ja huonot elämänkokemukset vastaan, koska niistä mä kasvan. Se mitä mulle on tähän ikävuoteen mennessä tapahtunut, on vaan pieni osa. Mulla on viel koko elämä eessä ja mä oikeesti odotan kaikkea tulevaa. Niin hyviä kuin huonojakin juttuja. Mä tahdon vanhana käydä koko mun elämänkaaren läpi hetki hetkeltä, tapahtuma tapahtumalta. Mä tahdon vanhana olla ylpeä kaikesta mitä elämä on mulle opettanut. Ja mä tiedän olevani ylpeä.
Mä en enää itekään tiedä saanko mä tästä mun koko jutusta sitä punasta lankaa kiinni, mut what ever. Mä niin tahtosin huutaa kaikille niille ihmisille ketkä mua on satuttanut, että kiitos kaikesta, ihan oikeesti. Niin hullulta kun se kuulostaakin. Sitten puolestani mä tahtosin antaa joka ikiselle mua rakastaneelle ja tukeneelle henkilölle niin paljon rakkautta kuin mä suinkin pystyisin antamaan. Tällä tekstillä mä tahdon kiittää mulle rakkaita ihmisiä just siitä, että ne on ja pysyy mun rinnalla.
Joka ikinen elämän kova kolaus on vienyt musta palan pois, mut sit taas puolestaan joka ikinen elämän ihana asia on tuonut mulle tuplasti paloja takaisin lisää. Mun palapelistä lohkee kokoajan paloja pois, mutta mä tiedän että tuun silti olemaan ehjä, koska elämä kasvattaa. Jos vaan elämään jaksaa uskoo.
